Anton Pohjosen muistelmat

Lammilainen Raimo Pohjonen on saanut sukulaisiltaan isoisänsä veljen Anton Pohjosen (1890-1974) kirjoittamia muistelmia. Niistä näkyy, kuinka kovaa oli nuoren pojan elämä sata vuotta sitten torpassa Kataloilla.

Perheen isä työskenteli kartanoissa. Lapsia oli seitsemän, kolme poikaa ja neljä tytärtä. Anton oli nuorin pojista. Ruokaa oli niukasti, sairasteltiin, matkat käveltiin.

Käytyään kiertokoulua ja kansakoulun Anton oli 15-vuotiaasta raskaissa metsätöissä ja nahkurinverstaassa, kävipä etsimässä töitä Helsingistäkin.

Maanviljelyskoulun jälkeen Anton työskenteli Nakkilassa, josta on tiedossa tapaus sisällissodan ajalta vuonna 1918. Anton Pohjonen oli työnjohtajana maatilalla. Hän kuuli punaisten sanoneen, että heidän lähtiessään Pohjonen lähtee mukaan.

“Anttoo otti kolmen päivän eväät ja meni piiloon. Kolmen vuorokauden jälkeen punaiset olivat jo häipyneet kohti Venäjää. Tämän jälkeen Anttoolta ei kyselty mitään”, kertoo Raimo Pohjonen kuulleensa Mauno Pohjoselta.

Anton oli naimisissa kahdesti. Ensimmäinen vaimo, Aino Amanda os. Kares kuoli lasten ollessa vielä pieniä. Molemmat pojat ensimmäisestä avioliitosta menehtyivät nuorina sairauksiin. Vanhempi pojista sairastui rintamalla ja kuoli sotilassairaalassa.

Anton Pohjonen solmi toisen avioliiton 4.6.1933 Tyyne Maria Levolan kanssa. Perheeseen syntyi kolme lasta. Monien vaikeuksien jälkeen elämä muuttui menestystarinaksi, kun Pohjonen osti Raumalta Haapasaaren kartanon.

Kuvassa yllä Anton Pohjonen toisen vaimonsa Tyynen ja heidän lastensa Maunon ja Eevin kanssa. Isommat pojat, Osmo ja Olavi ovat Antonin ensimmäisestä avioliitosta. Perheeseen syntyi vielä yksi poika, Pentti.

Anton Pohjonen on haudattu Raumalle. Hän oli syvästi uskovainen, ja Rauman kirkossa on hänen lahjoittamansa lasimaalaus.

Anton Pohjonen oli Raimo Pohjosen isoisän veli, siis isän setä. Raimo Pohjonen sai isänsä sedän kirjoitukset tämän pojan, Mauno Pohjosen kotiarkistosta. Mauno Pohjonen on Raimo Pohjosen isän serkku, mutta myös hänen serkkunsa äidin puolelta, koska on Raimon äidin siskon kanssa naimisissa.

Anton Pohjonen syntyi 15.5.1890 ja kuoli 13.4.1974. Hänen muistelmiensa loppu ajoittuu vuoteen 1910.

Anton Pohjosen teksti lyhentämättömänä sivunumeroilla merkittynä:

1.

Isäni oli Tuuloksesta Pohjosen kylästä Leijalan talon poikia. Hänen isänsä myi talon vieraalle miehelle vuonna 1855. Hintana oli 400 ruplaa. Lapset joutuivat tavallaan kerjuulle. Isäni muutti Lammille ollessaan noin 18-vuotias.

Äitini syntymäpaikasta en aivan varmaan tiedä, mutta kai hän syntyi n.s. Häntälän (nyk. Kantolan) torpassa. Kurkjärven kartanon alueella Lammilla.

Isäni oli Hakainperän kartanon muonamiehenä minun syntyessäni vuonna 1890 (15/5). Vanhempani asuivat Hakain keltaisessa piharivissä porstuaperäkamarissa.

(Tulkoon mainituksi, että yleensä käytetään nimitystä Hakai, kun on kysymys Hakainperästä.)

Syksyllä muutimme Koskelle. Isäni meni Käikälän kartanon muonarenkiksi siis vuona 1890 ja sitten Äijälän kartanoon ja sitten Ilolan Kartanoon, jossa asuimme Kulla(?)-nimisessä torpassa 2 vuotta. Siitä ajasta muistan jotain pikkutapahtumia. Ilolan kartanon isäntänä oli Everisti Försten.

Minä sairastelin pienenä riisitautia kuulema.

Syksyllä 1894 muutimme jälleen takaisin Lammille Hakaille. Silloin oli tullut uusi isäntä Hakaille, nimittäin Friitrikki (Fredrik Hakainperä, myöh. Mattila), joka myöhemmin muutti Mattilan taloon, jota sukua vieläkin on Mattilassa. Isäni oli ensin muutamia vuosia “voutina” eli etumiehenä.

(Tulkoon mainituksi, että Hakain entiset omistajat olivat sotilassukua ja sitten heidän jälkeläisiään.)

 

2.

On suurta Jumalan ihmettä, että yleensä silloin elämä jatkui, sillä niin puuttenalaista se kaikin puolin oli. Isäni sai sentään vilja puolta, että leipää riitti, vaikka ei paljon muuta ollutkaan. Veljeni kertoivat, jotka olivat minua vanhempia, että minä ainakin kerran, silloin kun osasin jo puhua sopertaa, olin hypellyt lattialla ja höpissyt tähän tapaan: “Ei ole leipää, ei puuroo, ei maitoa, ei mitä paskaa”. Kyllä se pakkasi välillä loppumaan.

Hyvin suurelta osalta ruokana oli ruisvilja, leipä ja sitten tehtiin ruisjauhoista sellaista pehmeää taikinaa ja pantiin perunoita joukkoon ja sen hiukan annettiin imeltyä ja hapantua, ja sitä syötiin leivän kanssa (sitä sanottiin mutiksi).

Muistan joulun v. 1894. Olin ensimmäisen kerran kirkossa. Silloin käytettiin yleensä asuinhuoneessa jouluna rukiin olkia lattialla, mutta sitte paloturvallisuuden tähden myöhemmin kiellettiin.

Kun syksyllä 1894 muutimme Hakaille, asuimme sellaisessa erillisessä piharakennuksessa, joka myöhemmin hajotettiin.

Vuonna 1897 tuli Hakaille uusi omistaja. Tuli Lahdesta sellaiset Sipilän väet, jota sukua siellä vieläkin on.

Äitini oli ahkera kirkossa käviä. Kyllä monta kertaa olin kirkossa äidin mukana. Tuo matka n. 11 kilometriä Kataloilta kirkolle on hyvin muistissa.

Seitsemänvuotiaana kävin ensimmäistä kertaa kiertokoulua n.s. Maaherra Laurilassa. Silloin opettelin tavaamaan. Opettaja oli naisopettaja. Kiertokoulua pidettiin taloissa vuoron perään n. 3-4 viikkoa kerrallaan ja 2dessa talossa samana talvena.

 

3.

Sitten tuli kansakoulu Kataloisten kylään noin 1897-1899 vaiheilla, ei ole minulla tarkemmin muistissa vuotta.

(Urpo Syrjän teos Lammin koulut kertoo, että Kataloisten kansakoulu alkoi 15.9.1896. Toim.huom.)

Kiertokoulua kävin useampana vuonna, Esimerkiksi muistan erään miesopettajan, joka oli kovin ankara. Pani minun nurkkaan häpeämään, kun en osannut lukea. Itkin ja yritin, mutta ei siitä mitään tullut, kun vedet juoksi silmistä.

Seuraavana vuonna oli toinen opettaja, myös mieshenkilö, muistaakseni hänen nimensä oli Niemi. Hän taaasen kehui minua m.m. kansakoulun  opettajalle, josta oli se hyöty, että tuli käytyä koulua, kun kansakoulun opettaja lähetteli minulle sanaa, että menisin kansakouluun.

Se oli siihen aikaan kovin harvinaista, että sellainen muonamiehen poika kävi kansakoulua.

Kai ne opettajat pitivät minusta, kun minut pantiin n.s. ylijärjestäjäksi, se oli jonkinlainen luokan valvoja koulussa, siis jonkinlainen luottamus tehtävä, olin ylijärjestäjänä viimeisenä vuonna kiertokoulussa ja samoin viimeisenä vuonna kansakoulussa.

Kesäisin kävin taloissa töissä ja Kataloilla oli 2 pientä tiilitehdasta, niissä olin myös töissä kesäisin. Muistan kun syksyllä käytiin jo koulua, mutta aamuisin piti Hakain riihitykselle mennä hevosta ajamaan ennen kouluun menoa siinä 3-4 aikaan aamulla, “rosmaa” eli tappuria käytettiin n.s. hevoskierroksella.

 

4.

Viimeistä vuotta kun piti mennä kansakouluun, niin vähän ennen koulun alkamista loukkasin pahasti jalkani, hyppäsin kantapääni halki sirppiin. Sitä sairastelin useamman viikon, mutta komppusi käydä kepin kanssa koulussa. Se oli aika paha haava, loukkaantui vähän luukin, mutta kyllä se sentään aikaa voittaen parani. Apteekkarin antamilla lääkkeillä. Lammilla ei ollut silloin lääkäriä.

Muistan kun kävin yhdeksättä, Äiti oli kovin sairas, luulivat hänen kuolevan. Veljeni ja minä monta kertaa päivässä olimme äitin sänkyn vieressä polvillamme ja rukoilimme “älä äiti kulta vielä kuole”. Äitin kuolema olisi ollut lapsille kauhea paikka. Isä sanoi mm. äidille “olisit nyt vielä elänyt edes 10 vuotta”. Muistan, että laskin silloin käyväni yhdeksää toista. Äitini eli vielä liki 40 vuotta.

Joskus jälkeen päin kuulin, kun äiti ja eräs toinen vaimo keskustelivat uskon asioista, sanoivat m.m., että syntiä Pyhää henkeä vastaan ei saa koskaan anteeksi. Se rupesi minua kauheasti vaivaamaan. Menin yksin huoneeseen lankesin polvilleni kädet ristissä rukoilin, anna hyvä Jumala merkki taivaalta, jos minulla on vielä armoa sinun edessäsi. Taivas oli vähän pilvessä, auringon edessä oli pilveä ja se hajaantui, että aurinko näkyi pilven raosta.

 

5.

Se oli lapselle suuri merkki taivaalta.

Vuonna 1899 tuotiin syksyllä sisareni tytär Hilja, siis Valkaman Hilja meille hoitoon. Se oli lisää isän pienen palkan kulutukselle. Hilja oli silloin puolen vuoden vanha. Minä tietenkin pääasjallisesti hoidin kesäisin häntä. Äitinsä ei mitään maksanut elatusta.

Syksyllä 1900 isä meni Paakkalaan renkiksi ja muutimme asumaan n.s. Rajalan torppaan, mutta vuoden perästä jälleen muutettiin takaisin Hakaille.

En ollut vielä täyttänyt 9 vuotta, kun menimme äidin kanssa tapaamaan vanhempaa siskoa, joka asui Iittin pitäjässä. Hänen miehensä oli Kauhasten (?) tehtaalla töissä. Menimme kävellen Järvelän asemalle, matkaa noin 28 km., ja sitte menimme junalla Uuteenkylään ja siitä kävellen noin 9 km. samana päivänä.

Kun olin käynyt kansakoulun talvella 1905 kävin sisareni miehen Otto Rantasen kanssa halkometsässä ja tukin teossa. Se oli kovaa hommaa, kun tukit piti puhtaaksi kuoria metsässä. Niistä sai tekopalkkaa 15-20 penniä kappaleelta. Ilman evästä päivän ahersi. Usein vielä minä pakkasin oksentamaan, ehkä se johtui siitä kovasta työstä ja kun ruoka oli puutteellista.

Keväällä olin tukin uitolla.

Haaveilin aina, että pitäisi olla oma koti, vaikka huonompi. Toimitin isälle, koetetaan jonkinlainen mökki hommata. Kävelin usein Hakain mailla katselemassa mökin paikkaa.

 

6.

Isä sattui saamaan ostaa sellaisen erillisen piharakennuksen tai tupa Maaherra Laurilasta, sama tupa, jossa minä kävin ensimmäisen kiertokoulun. Se maksoi 100 mk. Se siirrettiin Hakain maalle Kytölän perälle. Saimme siitä sellaisen pienen alusen, johon sitten kuokkasimme isän kanssa vähän perunamaata, jotka palat on vieläkin peltona. Siihen mäenrinteelle koivujen keskelle pystytimme sen mökin. Minä ehdotin sille nimeksi Koivisto. Se on ollut pystyssä näihin asti.

Eräs kirvesmies laittoi seinät ylös, ja minä laitoin välitöikseni kaikki muut paitsi oli tietysti muurari. Se oli vuonna 1906. Syksyllä muutimme siihen asumaan ja olimme äärettömän Onnellisia. Muistan kun äiti sanoi; en olisi uskonut, että saa joskus olla omassa pirtissä.

Isä lakkasi renkittämästä Hakailla. Kävimme halko- ja tukkimetsässä talvella.

Meille tuli uusi asukas, Valkaman Hiljan veli Ruuto tuli meille hoitoon. Hän oli silloin n. 3 vuotias. Siis meitä oli 5 syöjää perheessä. Kyllä se piukkaa teki, että saimme isän kanssa metsätöistä leipää riittävästi. Kun tahtoi joskus olla työn puutetta. Mutta kyllä sitä sentään riitti, koska henkissä pysyttiin.

Muuten isä oli jo vanha tottumaton sellaisiin töihin. Tuli sääli vanhaa miestä, kun usein kuljimme pitkiä matkoja umpihankea monia kilometriä työmaalle. Varsinkin tukin teko vaati tottumusta ja työkalujen kunnostaminen.

 

7.

Ehkä raskaimmin painoi nuoren mieltä, kun ei tiennyt, mitä hommaa tai ammattia olisi yrittänyt. Kaukana maaseudulla ei ollut mitään valinnan varaa. Renkiksi en halunnut mennä ja aina oli se leivän hankkiminen niin kovin piukkaa, päivä kerrallaan huonosti.

Pääasiallisena ruokana oli n.s. Amerikan läski, jota siihen aikaan myytiin kaupoissa. Sitä syötiin raakana leivän kanssa, silloin kun olimme jossain yökorteeria. Torpasta sai ostaa keitettyjä perunoita.

Syksyllä 1907 kävin Tuuloksessa eräässä pajassa pyrkimässä jos olisin päässyt sepän oppiin, mutta luvattiin niin kovin huonot palkkaedut, etten mitenkään voinut mennä. Sitte meinasin mennä puusepän oppiin, mutta peruutin senkin. Olimme isän kanssa talvella metsä töissä.

Keväällä 1908 minulle tarjottiin työmaata Nahkuri Leivon nahkuriverstaassa. Menin sinne. Se oli raskasta ja märkää ja haisevaa työtä, mutta innostuin siihen. Hiljalleen haaveilin, että ehkä joskus on oma nahkuri verstas.

Väli ajoilla harjoittelimme urheilua. Olin kilpailuissakin mukana ja sain muutamia palkinnoita.

Sain hyvänlaista palkkaa, parempaa kuin yleensä renkit saivat.

Se oli siinä heinä-elokuun vaihteessa, kun jalkani paloivat saunassa. Seisoin kiukaan pesän edessä, jossa ei ollut suupeltiä, toinen mies heitti pahuuttaan ämpärillisen verra kiukaaseen, Vesi meni pussautti läpi kiukaan pesään ja sieltä lensi palava tuhka ja hiilet minun reisiini ja pohkeisiini. Se oli hirvittävää tuskaa, eikä Lammilla ollut lääkäriä. Jotain salvaa ne koitti niihin sivellä, mutta ne rupesi märkimään. Makasin sänkyssä selällään, jalat koukussa noin 4 päivää. Sitten tuli väliaikoina lääkäri Lammille, se oli naislääkäri.

Anton Pohjosen kotimökki Koivisto 70-luvulla.
Koiviston pirtti 1970-luvulla, Raimo Pohjosen kuvaamana. Rakennus oli ollut tuolloin tyhjillään jo kymmeniä vuosia. Viimeinen asukas, Anton Pohjosen sisar Iida oli muuttanut kunnalliskotiin 1952 tai -53. Kuva: Raimo Pohjosen kotialbumi

 

8.

Menin lääkäriin. En saanut housuja jalkaani. Sain jollain lailla istutta rattailla. Paita ja takki oli päälläni, jalat koukussa kävelin kompuroin jollain tavalla. Lääkäri määräsi jollain vedellä liottelemaan ruvet ja märkiintyneet osat puhtaiksi ja sitten jotain salvaa.

Menin tietenkin Koiviston pirtille. Äiti jalkani hoiti terveeksi. Lääkäri määräsi, että pian koetettava oikaista jalat, ettei ne jää koukkuun ja sain ne sentään kovalla vaivalla suoraksi.

Vain kuukauden verran ehkä kesti. kun taasen menin samaan verstaaseen töihin.

Syksyllä urheilin ja talvella olin hiihtokilpailuissa, sain jonkun palkinnonkin.

Oli vuosi 1908-09. Silloin oli kovia pakkasia, noin 30 astetta ja yli. Verstaassa ei ollut mitään lämmityslaitetta. Se oli kylmää hommaa, enimmäkseen paljain käsin täytyi käsitellä märkiä nahkoja. Kun kello 6 aamulla menimme töihin ja kello 8ta aamiaiselle. Usein minä oksensin siinä aamiaiselle mennessä, kun niin kovin kinnisteli käsiä. Se koski sydämmeen.

Keväällä huhtikuussa rupesi kovin väsyttämään, en tahtonut jaksaa lainkaan olla pystyssä ja kyljessä oli pieni pakotus. Menin naapuripitäjään lääkäriin. Sinne oli matkaa n. 15 km. Kävellen kuljin sen matkan. Kyllä se oli raskasta se matkan teko.

Lääkäri pisti piikin minun kylkeen ja juoksutti sieltä vettä keuhkopussista n. puoli litraa, sanoi ettei sovi yhtä aikaa ottaa enempää. Käski 10 päivänä perästä mennä uudelleen lääkäriin. Menin sitten Riihimäkeen lääkäriin. Hän otti runsaan 2 litraa vettä pois.

 

9.

Menin taasen 10 päivän päästä lääkäriin, mutta sitten ei tullut enää vettä keuhkopussista. Määrättiin pitämään muutama kuukausi märkää käärettä ympäri ruumiin.

Niin se vaan parani. Mutta heikoksi se teki. Olin aivan kuoleman portilla, en mitään jaksanut ajatellakkaan, muuta kuin makasin silmät kiinni. Välillä nousin syömään ja pääsin sen verran liikkeille, että pääsin ulos asioilleni, mutta sitten taasen maata, en jaksanut edes silmiäni pitää auki. Ihme se oli, kun maitto hyvin ruoka, vaikka se ruoka oli tietenkin hyvin yksipuolista, mutta oli leipää kumminkin. Joka sekin oli jo suuri Jumalan ihme. Kun en minkäänlaista avustusta saanut mistään. Ja ne muutamat markat, kun oli palkastani säästynyt, hupeni lääkärissä käynteihin. Makailin n. 4 kuukautta.

Aloin taasen ajatella jotain työn hommaakin. Isä oli ostanut sellaisen pienen sauna kopposen jostakin. Se oli kai siinä syyskuun alkupäivinä, kun jokin kirvesmies laittoi sen kopin pystyyn ja minä vähitellen laittelin siihen kiukaan ja lavon y.m. mitä siihen tarvitsi. Siitä tuli oikein mukava ja käytännöllinen sisään lämpiävä sauna.

Sisareni oli Helsingissä. Menin sinne, ajattelin jos saisin sieltä kaupunkista jotain kevyttä hommaa. Kun lääkäri varoitti, ettei saa isompaan aikaan tehdä mitään raskasta työtä. En onnistunut saamaan mitään vakinaista hommaa. Pääsin joitenkin rapparien apumieheksi noin puoleksitoista viikoksi. Mutta sitten se työ loppui. Sain siinä hommassa aika hyvän palkan. Kiertelin 2 sällin kanssa Helsingin ympäristössä hakemassa työtä, vaikka

 

10.

kyllä sitten ymmärsin, ettei ne sällit mitään töistä olisi välittänytkään, juttelivat vaan.

Menimme johonkin kartanoon. Sällit pyysivät ruokaa ja kyllä sitä saatiinkin. Minulla olisi ollut jokin markka rahaa, että olisin kyllä pystynyt maksamaankin, mutta sällit varottivat, ettei saanut puhua mitään maksamisesta. Naiset säälivät, sanoivat, ettei tuommonen nuori poikakin on teidän kanssanne, tarkoittivat minua.

Kun ei ollut mitään työmahdollisuutta, täytyi lähteä taasen Lammille ja Koivistolle. Muuten siihenkin aikaan oli kova työttömyys. Helsingin rakennustyömailla oli aamuisin suuri joukko miehiä pyrkimässä töihin.

Muistan, kun tulin Helsingistä Turengin asemalle junassa ja siitä kävelin Kataloille päin, tuli vastaan eräs Kataloisten mies, joka tunsi minut. Hän sanoi jotain tähän tapaan, “Mutta sinä poika olet sitte mennyt huonon näköiseksi, kyllä sinä varmasti pian kuolet.” Ei se puhe paljon rohkaissut nuoren miehen mieltä, kun muutenkin jo kaikki murheet mieltä painoi.

Muuten äiti oli kovin hyvillään, että olin Helsingin reissulla tullut terveemmän näköiseksi.

Synkkä mieli painoi paljon, mitä piti oikein yrittää. Ettei se pieni paketti, jossa oli hiukan työvaatteita, kun oli kantamuksena paljon painanut, vaikka siinä olikin tavallaan koko omaisuuteni. Mutta se synkkä ja epätoivoinen mieli-ala, mitä yrittäisi, kun oli se jokapäiväinen leipä huoli aina päivä kerrallaan.

 

11.

Kun tulin Koivistolle, Isällä oli jokin kuokkausurakka toisessa kylässä. Menin isää auttamaan. Siellä oli jokin männynkanto, jota ei isä ollut saanut väännettyä ylös. Minä väänsin sen ylös. Mutta kyljestäni pisti, kun väänsin sitä kantoa. Minä pelästyin kovin, että sisi kuntani voi loukkaantui ja ison aikaa surin sitä jos keuhkoihini tuli jokin repeämä. Mutta ei siitä mitään vakavampaa seurannut.

Adolvi veljeni lakkasi renkittämästä syksyllä 1910 ja tuli asustamaan Koivistolle, kun hän oli vielä naimaton. Olimme yhdessä tukki- ja halkometsässä koko talven. Esim. kevät talven olimme Evon metsissä hakkaamassa halkoja. Siitä tuli tavallisille palkoille noin 6 mottia päivässä. Kun joutui metsätöissä olemaan kaukana pois kotoa. Piti olla kortteeria joissain torpissa. Saattoi olla noin 20 miestä samassa huoneessa, lattialla oli tilaisuus nukkua, eväsreppu pään aluseksi. Siinä vilisi kaikenlaiset syöpäläiset ja runsaasti niitä olikin.

Kataloilla oli useamman vuoden jo ollut menossa n.s. isonjaon täydennys, jos mikin olin paljon töissä. Keväällä kun lakkasimme metsätöistä veljeni kanssa. Me satuimme pääsemään Otto Paakkalan hommiin metsää lukemaan, sen isonjaon tähden luettiin tavallisesti kaikki Kataloisten metsät. Ja sitten me luimme vielä Hämeenlinnan ympäristön metsiäkin. Minulle selvisi se ajatus, että haen Evon metsänvartian kouluun. Mutta kun ei ollut tilaisuutta seurata sanomalehtiä. Meni hakuaika ohi, ettei minun tullut

 

12.

haettua ja eräs tuttava sanoi, että hae maanviljelyskouluun. Ja niin minä hain, ja satuin pääsemään, vaikka oli paljon hakijoita ja kai sitten minusta tehtiin maanviljelijä.

(Isokyrön) Orismalasta olisi vaikka kuinka paljon muisteltavaa. Se oli piukka päivä siellä. Aamulla klo 5 piti mennä sukimaan 1 hevonen paitsi silloin, kun oli esim. navetta vuoro, piti mennä klo 4 navettaan kärräämään sontaa. Klo 6 oli mentävä kouluun tunnille klo 8 asti. Sitte syömään ja sitte klo 9 töihin. Talvella oltiin töissä klo 3 asti. Sitte syömään ja sitte 6-8 taasen koulussa.

rpt

Osmo Kalevi Pohjonen 1923 (s. 16.7.1923 Nakkilassa, kuoli 20.2.1944 rintamalla saamaansa hivuttavaan tautiin Satalinnassa, haudattu Nakkilaan.)

Olavi Anton Pohjonen 1926 (kuoli 19-vuotiaana kotonaan Rauman Haapasaaressa 16.8.1945, haudattu Nakkilaan.)

 

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

WordPress.com.

Up ↑

%d bloggers like this: